9.4.2019

Estelle Maskame: Älä kerro kenellekään






















Estelle Maskame: Älä kerro kenellekään
suom. Sirpa Parviainen
512 s. Gummerus
Arvostelukappale


Mun suhde Estelle Maskamen kirjoihin on se, että olen lukenut Dimily -trilogian läpi kahdesti, ensin vuonna 2016 ja sitten vuoden päästä uudestaan. Ensimmäisellä lukukerralla olin ihan Edenin ja Tylerin vietävissä, nautin jokaisesta hetkestä, sillä trilogia oli ehkä viihdyttävintä lukemista pitkään aikaan. Toisella kerralla se ei enää iskenyt ihan niin hyvin, mutta ei muistella sitä, sillä kyseisillä kirjoilla tulee aina olemaan paikka mun sydämessä - ihan jo senkin vuoksi, että kyseessä on ensimmäinen kirjasarja jonka jokaisen osan olen lukenut läpi yhdellä lukukerralla. Ja vielä kahdesti.

Kun ensimmäistä kertaa kuulin trilogian saavan jatkoa, tiesin lukevani sen heti mahdollisuuden tultua. Suomennosta sai tosin ymmärrettävästi odotella hetken, ja parin kaverin kanssa kuumeisesti pohdittiin, onko suomennosta edes tulossa. Sieltä se sitten kuitenkin tuli. Onneksi. Kirja kopsahti postilaatikkoon, ja muutaman tunnin päästä siitä huomasin sivujen kääntyilevän nopeaan tahtiin, ja muutaman tunnin päästä siitä tajusin, ettei sivuja ole enää jäljellä. Eli heti alkuunsa voi todeta että kappas, Estelle Maskame teki sen taas, ja tällä kertaa ehkä vielä paremmin kuin aiemmin.

"Minua huolestuttaa, että se ei katoa koskaan. Minua pelottaa, että en tule koskaan olemaan kunnossa, että tulen aina vain olemaan tämä ihminen, jonka elämä on palasina."

Älä kerro kenellekään kertoo 17-vuotiaan Tylerin tarinan, ja näyttää samalla tutut tapahtumat hänen näkökulmasta. Tylerin menneisyys ei missään tapauksessa ole helpoimmasta päästä. Tyler on äkkipikainen ja vihainen poika, joka yrittää paeta menneisyyden haamuja kapinoimalla niin perhettään kuin koko maailmaa vastaan. Uusi siskopuoli Eden tulee mukaan kuvioihin, ja Tylerin vaivalla rakentama kova ulkokuori murenee.

Varmaan jokainen meistä Dimilyn lukeneista on edes jossain vaiheessa tullut ajatelleeksi sitä, kuinka ärsyttävä kusipää Tyler osaa olla. Hän tekee asioita, joita kenenkään ei pitäisi tehdä, hän käyttäytyy epäkunnioittavasti muita ihmisiä kohtaan, eikä missään välissä edes mieti tekojensa mahdollisia seurauksia. Tylerin voisi aika helposti niputtaa "viiden tähden kusipäät" -laatikkoon, ellei tietäisi millainen hänen lapsuus on ollut.

Kirjan tapahtumat hyppii nykyhetken ja viiden vuoden välillä. Kuvittelin aluksi, että kirjassa käytäisiin läpi ainoastaan Tylerin mietteitä nykyhetken taustalla, mutta yllätyin positiivisesti tajutessani mistä on kyse. Viiden vuoden takaiset tapahtumat näyttää hänet haavoittuvaisena ja viattomana lapsena, jota kohdellaan väärin. Tapahtuminen selkeä kuvaus auttaa ymmärtämään mikä on tehnyt hänestä niin vihaisen, rikkinäisen ja voimattoman nuoren miehen.

"'Tee ahkerasti töitä', hän mutisee ja nielaisee. 'Minä rakastan sinua.'"
"Ei, ajattelen, kun käännyn poispäin ja paiskaan oven kiinni. Et sinä rakasta."

Yleisesti ottaen mun sietokyky kirjoissa ja vaikka televisiosarjoissa esiintyvään väkivaltaan ja sen eri muotoihin on hyvä, olipa kyse sitten oikeasti kauhusta tai CSI-seteistä, mutta lapsiin kohdistuva väkivalta on aina tosi vaikea paikka. Maskame onnistui mielestäni erityisen hyvin viiden vuoden takaisissa osioissa, koska mun oli oikeasti vaikea lukea niitä, ja vähän jopa odotin että milloin ne loppuu, sillä en halunnut lukea enää lisää. Tulee paha mieli. Nuori Tyler haluaisi mennä pelaamaan kavereidensa kanssa, hän haluaisi välillä katsoa matseja telkkarista, hän haluaisi että isä edes joskus hymyilisi, ja hän haluaisi olla edes yhden päivän pelkäämättä kotiin menemistä. Ja se on ihan tosi väärin. Vielä kamalampaa siitä tekee sen, että ihan samanlaista ja vielä pahempaa tapahtuu koko ajan, eikä se tule loppumaan ikinä.

Noh, summa summarum, jokaisen Dimily -fanin täytyy lukea tämä kirja. Ja taas jokaisen, joka tämän haluaa lukea, täytyy mielestäni lukea alkuperäinen trilogia ensin. Kirjasta huomaa selkeästi kuinka paljon Maskame on muutamassa vuodessa kehittynyt kirjoittajana, ja teksti on tietyllä tapaa laadukkaampaa kuin aiemmin. Kirjallisuuden mestariteos? No ei, mutta viihdyttävää, söpöä, osittain kepeää ja rentoa luettavaa. Etenkin nuoret lukijat voisi napata tämän  (ja ne aiemmat osat) lukulistalleen. Kesä tekee tuloaan, enkä osaisi nimetä parempaa kesäluettavaa kuin nämä.