17.2.2019

Amanda Lovelace: tässä prinsessa pelastaa itsensä






















Amanda Lovelace: tässä prinsessa pelastaa itsensä
suom. Einari Aaltonen
207 s. | Sammakko 2018
arvostelukappale


Runoja rakkaudesta, menetyksestä ja surusta, voimaantumisesta ja inspiroitumisesta. En ole ollut yhtään runoihmisiä, mutta luettuani Rupi Kauria totesin että vitsi, haluan lukea runoutta enemmän. Amanda Lovelace menee hyvin samaan koppaan Kaurin kanssa välilyöntirunoudellaan, mutta silti heidän tyylissä on hurjasti jotain eroa. Tutkailin hieman Goodreadsin puolelta ihmisten mielipiteitä tästä teoksesta, ja huomasin heti, että

vau
kuinka moni
on pahoittanut
        mielensä

En viihtynyt tämän parissa, mutta uskon, että olisin saanut tästä irti paremmin muutama vuosi sitten. Koin runot suurimmalta osin masentaviksi. En masentaviksi sillä tavalla, että tuntisin jääväni loukkuun pinnan alle, vaan siten, että hetkellisesti mikään ei kiinnostanut, ei edes tämä teos.

Osa runoista oli kyllä ihan hyviä, mutta kokonaisuudessaan tämä kuitenkin jätti kylmäksi. Vaikka kokemusta on useamman vuoden ajalta pahasta olosta ja sellaisesta surkeasta epätoivosta, en siitä huolimatta saanut mistään kunnolla otetta tai voinut samaistua mihinkään. Monista runoista mieleeni jäi ainoastaan yksi, joka pisti ajattelemaan ja pysähdyin hetkeksi miettimään omia tuntemuksiani muutamien vuosien takaa:

"lähes
vuoden
olin kauhuissani
aina kun
puhelin soi,
koska pelkäsin
kuulevani
jonkun
taas kuolleen."
s. 90

Minulle siis tämän ja Kaurin suurimpana erona toimii se, että Rupi Kaur tarjoili edes hieman toivoa, ja tästä sitä en millään keinolla löytänyt.

Välilyöntirunous (ei millään tasolla ilkeäksi tarkoitettu termi) kiinnostaa edelleen, eikä tämä missään nimessä ollut huono teos. Tumblrin kulta-aikaa eläneenä nuorena on mahtavaa nähdä, kuinka nämä quotemaiset runot ovat löytäneet paikkansa. Yksinkertaisuudellaan ja arkisuudellaan ei varmasti viehätä kaikkia,

mutta
kyllä
minä
voisin
l u k e a
lisääkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti