24.9.2018

Christopher Sandford: Kurt Cobain

"Ylittämätön Kurt Cobain -elämäkerta porautuu sukupolvensa äänitorveksi nostetun rocktähden huumehuuruiseen, neuroottiseen todellisuuteen. Kirja piirtää anteeksipyytelemättömän kuvan ongelmanuoren matkasta sukupolvensa suurimmaksi tähdeksi ja upporikkaaksi grunge-pionääriksi, jonka avioliitolla Courtney Loven kanssa sensaatiolehdistö mässäili ja joka lopulta kuoli oman kätensä kautta toivonsa menettäneenä narkomaanina.

Teos ei sorru sensaatiohakuisuuteen sokeeraavia ja dramaattisia tapahtumiakaan käsitellessään. Siksi se onnistuu näyttämään 'myöhempien aikojen John Lennonin' kaikessa inhimillisessä ristiriitaisuudessaan."

Teos: Kurt Cobain
Alkuperäinen nimi: Kurt Cobain 
Kirjailija: Christopher Sandford

Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Sivumäärä: 334
Kustantaja: Like
Mistä: oma kirjahylly


Tasan 27 vuotta sitten Nirvana julkaisi toisen studioalbuminsa Nevermindin. Levy pitää sisällään monia hittejä (kuten Smells Like Teen Spirit ja Come as You Are) ja on yksi arvostetuimmista rock-albumeista kautta aikojen. Nevermind on Nirvanan levyistä oma lempparini, vaikka uudempaa ja raskaampaa In Uteroa (1993) on ehkä Heart-Shaped Boxin ansiosta tullut kuunneltua aikoinaan enemmän. 

"Kultareunaisine singlevyöryineen, Cobainin kitaran moukariniskuineen ja ennen kaikkea julkaisunsa loistavine ajatuksineen Nevermind oli muutakin kuin 'vain levy'."

Pitäisin itseäni nykyäänkin jonkin sortin Nirvana-fanina, vaikka sen kuuntelu on jäänyt huomattavasti vähemmälle viimeisten parin vuoden aikana. Kurt Cobain on aina ollut mielenkiintoinen persoona, ja odotin innolla tämän kirjan lukemista. Innostus lopahti kuitenkin hyvin äkkiä, kun ensimmäisen luvun ensimmäisessä kappaleessa mainitaan kuinka Cobain "lennätti haulikolla aivonsa pellolle". 

Alku lähti siis erittäin vaikeasti käyntiin ja tunsin itseni järkyttyneeksi sekä vihaiseksi. En tietenkään odottanut kirjan olevan fanityttöilyä tai Kurtin nostamista erityisemmin millekään jalustalle, mutten todellakaan odottanut sen olevan näin vihamielinen ja epäkunnioittava. Ajattelin ensin olevani liian herkkänahkainen Kurt-fani, joka ei kestä kuulla totuutta, mutta lueskellessani muiden mielipiteitä Goodreadsin puolelta huomasin etten todellakaan ole yksin tuntemuksieni kanssa. 

Loppua kohti kirja kuitenkin paranee ja näyttää pienen vilauksen myös "herkästä" Kurtista. Siitä Kurtista jonka elämä on ollut lapsesta saakka rankkaa, siitä Kurtista joka tuli niin kuuluisaksi ettei voinut enää elää rauhassa, sekä siitä Kurtista joka oli uupunut ja hukassa. Kurtin traaginen tarina saa surulliseksi ja laittaa miettimään asioita.

"Palatessaan Seattleen sinä keväänä Cobain oli saavuttanut tavoitteensa tienata elantonsa kajoamatta periaatteisiinsa. Äidilleen hän kertoi päässeensä niin pitkälle kuin kykeni, tiensä päähän, ilman mitään mihin jatkaa."

Minusta on myös erittäin ikävää että Kurtista puhutaan vaan toivonsa menettäneenä narkomaanina tai
ihan vaan narkomaanina. Ihan kuin huumeongelmien kanssa kamppaileva ei olisi enää ihminen, ja ainut asia mikä hänet määrittelee on se, mitä kamaa hän vetää ja kuinka paljon.

Kirja kertoo myös musiikkibisneksestä Nirvanan ympärillä ja siitä missä tunnelmissa osa biiseistä on syntynyt. Tarpeettoman paljon namedroppailua, vähempikin olisi riittänyt, nyt oli ainoastaan vaikea pysyä kärryillä kuka on kuka. Kirjan lopussa on 14-sivuinen hakemisto täynnä nimiä, ehkä sekin kertoo jo tarpeeksi. Lopusta löytyy myös aikajana Kurtin elämästä, diskografia sekä liite nimeltä "Nirvana Suomessa". 

Vaikka kaikki kirjan asiat ja Kurtin teot olisi täysin totista totta, olisin silti samaa mieltä. Mielestäni elämäkerran pitäisi kertoa uskottavasti henkilön elämästä, eikä mässäillä kuulopuheilla. On hyvin vaikea luoda yhtään mitään mielipidettä tästä kirjasta kun oikeastaan mihinkään ei voi luottaa. Christopher Sandford on haastatellut kirjaa varten Kurtin perhettä, ystäviä, entisiä rakastettuja ja kollegoita, joista onneksi osa on sanonut hänestä jotain hyvää. Mutta kenen sanaan voi luottaa, mikä oikeasti on totta, ja moniko heistä vääristelee, liioittelee tai keksii asioita maineen, rahan, kateuden tai katkeruuden nimissä? 

"Ihmisenä Kurt saattoi olla vetäytyvä ja passiivinen, mutta muusikkona hän oli määrätietoinen, selväpäinen ja hallitseva. Mitä hän halusi, sen hän sai, eikä mitään tapahtunut ilman hänen lupaansa."



23.9.2018

Marvel's Agent Carter: 1. tuotantokausi (2015)

traileri / 1. kausi / 8 jaksoa / 45 min / v. 2015 / abc

Innostus Marvelin elokuvia kohtaan lähti viime vuoden puolella, ja siitä lähtien Marvelin tv-sarjat ovat nostaneet päätään, ja aina Netflixiä selatessa ne ovat pistäneet silmään. Kaikista Marvelin sarjoista mua itseäni kiinnosti eniten Jessica Jones ja Luke Cage, mutta totesin että jos tälle linjalle lähdetään niin järjestyksessä katsotaan. Ensimmäisenä vuoroon pääsi siis Agent Carter.

Captain America ei kuulu lemppareideni joukkoon, ja siitä syystä mulla oli ehkä jonkin verran ennakkoluuloja Agent Carteria kohtaan. Jotenkin pidin vaikeana ajatuksena sitä että tämä sijoittuu vuoteen 1946, enkä ajatellut että voisin tykätä tästä. Toisin kävi ja Carter valloitti mun sydämen ihan täysin.

New York vuonna 1946. Toisesta maailmansodasta palannut Peggy Carter tekee toimistotöitä Strategisessa tiedereservissä (SSR), eikä saa haluamaansa ja ansaitsemaansa arvostusta työtovereiltaan. Peggy toimii apulaisena agenteille, tekee paperihommia sekä niitä askareita joita kukaan muu ei halua tehdä. Peggy päättää auttaa vanhaa tuttavaansa Howard Starkia, joka lavastetaan syylliseksi asekaupoista vihollisten kanssa. Peggy ja Edwin Jarvis yrittää selvittää kuka lavasti Starkin.

Se että tapahtumat sijoittuivat "kauas" menneisyyteen oli yllätyksekseni lähes parasta koko sarjassa. Nostalginen tunnelma oli onnistuttu luomaan hyvin ja vanhan ajan agenttitoiminta hymyilyttää ja vaikuttaa.

40-lukua parempi asia oli Hayley Atwellin vahva naispäärooli. Atwell toimii Carterina paremmin kuin hyvin, ja Carter taas ei anna typerien miesten olla oman uransa, elämänsä tai menestyksensä edessä. Mahtavaa naisenergiaa, joka näyttää monella tapaa toimintakohtauksien saattelemana että kyllä naisetkin pystyy ja kykenee ihan samalla tavalla kuin miehetkin. Peggy Carter on sankari, ja ehkä yksi Marvelin parhaista hahmoista.

Sarjan tapahtumat on osittain sidoksissa siihen mitä Marvelin maailmassa on tapahtunut, ja viittauksilta ei myöskään vältytty. Agent Carter on mainio sarja. Se on hauska, mutta käsittelee samalla tärkeitä aiheita, se on ihanan retro ja lämminhenkinen sarja täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia hahmoja.

Jos yhtään Marvelin maailma kiinnostaa: katso. Tämä oli mielenkiintoinen matka ja pohjustus kaikelle, ja päästiin tutustumaan Iron Manin isään Howardiin taas hieman paremmin, jee sille!

Kausi on katsottavissa mm. Netflixissä ja Viaplayssa.


17.9.2018

Mitä?! Vihdoin uusi käyttäjänimi?!

Mun ei ollut koskaan tarkoitus ottaa blogin Instagramia käyttöön. Eihän mun ollut aluksi tarkoitus julkaista koko blogiakaan, joten mitä minä Instagramilla olisin tehnyt? Loin profiilin kaiken varalta, "jos sitä sitten tarviikin", ja nimesin sen yhteensopivaksi blogini kanssa. Siitä saakka olen haaveillut vaihtavani käyttäjänimeni, mutten koskaan vaan saanut aikaiseksi.

Muutin blogin nimen yli vuosi sitten, luovuin vitsiksi tarkoitetusta Christian Grey -viittauksesta ja blogistani tuli Expelliarmus. Käytän nykyään blogini Instagramia huomattavasti aktiivisemmin, mutta yksi häiritsevä tekijä löytyy - nimi. Hylkäsin kyseisen nimen blogistani yli vuosi sitten, mitä hittoa se vielä Instagramissa tekee? Uusi nimi on myös ahdistanut: kaikki blogin nimeen sopivat on jo viety, eikä hyvää nimeä meinaa millään keksiä. Tästä nimen vaihtamisesta tulikin pitkä ja jännittävä prosessi. Ihan kuin uusi alku!

Sitten otin itseäni vihdoin niskasta kiinni ja vaihdoin käyttäjänimeni. Okei, onhan niinalukeekirjoi lähes yhtä naurettava kuin edeltävä fiftysofbooks (ei muuten tule ikävä), mutta se on naurettava hyvällä tavalla. Ehkä. Noh, ainoana vaatimuksena oli se, ettei se olisi englanniksi. Mulla on nyt jo huomattavasti kotoisampi olo Instagramin puolella, ja nimi kertoo lyhyesti ja ytimekkästi kaiken tarpeellisen: kuka mä olen ja mitä mä teen. Hih! 



14.9.2018

John Green: Teoria Katherinesta

"Colin Singleton on entinen ihmelapsi, joka haluaisi olla merkittävä. Hän on lukenut 400 sivua päivässä seitsenvuotiaasta asti, puhuu sujuvasti yhtätoista kieltä, suhtautuu intohimoisesti anagrammeihin ja seurustelee vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa. Yhdeksästoista Katherine on juuri jättänyt hänet.

Sydän säpäleinä Colin lähtee parhaan (ja ainoan) ystävänsä Hassanin kanssa roadtripille keskilänteen. Matkan ytimeksi muodostuu arkkiherttua Franz Ferdinadin hauta, rakkaussuhteiden ennustettavuutta tutkivan matemaattisen kaavan kehittely - sekä tyttö, jonka nimi ei ole Katherine."

Teos: Teoria Katherinesta
Alkuperäinen nimi: An Abundance of Katherines
Kirjailija: John Green

Suomentaja: Helene Bützow
Sivumäärä: 328
Kustantaja: WSOY
Mistä: oma kirjahylly


Colin on juuri saanut päästötodistuksen high schoolista ja yhdeksännentoista kerran pakit Katherine-nimiseltä tytöltä. Seuraavana aamuna Colin menee kylpyyn (hän on aina arvostanut kylpemistä) ja tulee ajatelleeksi Arkhimedesta. Neljävuotiaana Colin luki kirjan hänestä, kreikkalaisesta filosofista, joka oli tehnyt tieteellisen oivalluksen kylvyssä. Oivalluksen tehtyään Arkhimedeksen sanotaan huutaneen "Heureka!". Siitä lähtien Colin on halunnut oman heureka-hetken.

"Lukeminen tyynnytti hiukan Colinin aivoja. Kun hänellä ei ollut Katherinea, ei teoriaa eikä mainittavia toiveita henkilökohtaisesta merkityksestä, jäljelle ei jäänyt paljon mitään. Mutta hänellä oli sentään kirjat. Kirjat ovat jätettyjen ääripäätä; jos ne laskee kädestään, ne odottavat ikuisesti, mutta jos niihin kiinnittää huomiota, niiltä saa aina vastakaikua."

Ööm. Vau. 

Mua ärsytti jo ennen lukemista koko kirjan asetelma: ihan liian fiksu poika joka seurustelee ainoastaan tietyn nimen omaavien tyttöjen kanssa, joka jätetään ja sitten surkuttelee sivu toisensa jälkeen. Olin kuitenkin kiinnostunut siitä miten näin nuori Colin on ehtinyt seurustella 19 Katherinen kanssa, mutta sitten selvisi että seurusteluksi näköjään lasketaan mikä tahansa.

Päähenkilö Colin on ärsyttävä. Colinilla on pakottava tarve tehdä jotain merkityksellistä ja hänen on pakko olla muita parempi. Colin on itsekäs eikä välitä mistään muusta kuin teoriastaan, jonka avulla selviää kuka jättää ja kenet.

Colinin paras ystävä Hassan oli ihan hauska, samoiten kuin roadtripillä tavattu Lindsey. Lindseyn poikaystävä Colin (jep, toinen Colin) oli inhottava, ja mua ärsytti se että hänestä tehtiin inhottava jotta tämä "parempi" Colin voisi pelastaa tilanteen. 

"Pelkäät hylkäämistä niin hirveästi, että yrität välttää sitä hinnalla millä hyvänsä, olet omistanut sille koko helvetin elämäsi. Se ei toimi, kafir. Se ei - se ei ole pelkästään tyhmää, se on myös turhaa. Et ole hyvä kaveri etkä hyvä poikaystävä etkä mikään, koska päässäsi pyörii vain ajatus siitä, että sinusta ei ehkä pidetäkään. Ja arvaa mitä? Kun toimit sillä tavalla, kukaan ei pidä sinusta. Siinä se sinun kirottu teoriasi on."

Hieman vähemmän anagrammeja ja jaarittelua entisistä tyttöystävistä, hieman enemmän intoa tulevaisuutta kohtaan ja hetkessä elämistä. Sitten tämä olisi voinut toimia. Sain kyllä luettua kirjan loppuun suht nopeasti, muttei missään vaiheessa tullut sellaista fiilistä etten haluaisi laskea kirjaa käsistäni tai että mun olisi pakko vaan lukea lisää. 

Ehkä nämä John Greenit ei vaan ole mulle. Hänen hahmot ei ole vielä herättänyt erityisiä tunteita, eikä hänen tapansa kirjoittaa herätä mitään ajatuksia. Kirjahyllystä löytyy vielä kaksi lukematonta Greeniä, mutta siellä ne luultavasti pysyy lukemattomana vielä jonkun tovin. 


12.9.2018

Insatiable: 1. tuotantokausi (2018)

traileri / 1. kausi / 12 jaksoa / 50 min / v. 2018 / netflix

Mun oli pakko katsoa tämä sarja heti julkaisupäivänä. En muista nähneeni ikinä niin suurta kohua ja raivoa minkään sarjan ympärillä mitä Insatiablen traileri aiheutti. Ihmiset lyttäsivät tämän sarjan ennen kuin kukaan oli edes katsonut sitä. Suurimmaksi puheenaiheeksi nousi fat/body-shaming.

Tämä tiedetään Insatiablesta trailerin ja ennakkotietojen perusteella: päähenkilö on ylipainoinen ja koulukiusattu tyttö, joka laihtuu, osallistuu kauneuskilpailuihin ja haluaa kostaa kaikille.

En siis ihmettele yhtään miksi ihmiset olivat niin vihaisia. Olin itse kans hieman tuohtunut asiasta, ja mietiskelin että miten ja miksi tämän tekeminen on jonkun mielestä ollut hyvä idea. Onhan se rehellisesti sanottuna ihan perseestä jos nuorille näytetään sitä kuvaa että sun täytyy laihtua tai näyttää joltain muulta ollakseen jotain tai ollakseen "parempi".

Ensimmäisen jakson katsottuani olin ehkä aikaisempia tuntemuksia asteen tuohtuneempi, enkä millään meinannut ymmärtää koko sarjan pointtia. Jatkoin katsomista ja hyvin nopeasti huomasin naurahtelevani ääneen ja hetkeä myöhemmin tajusin katsoneeni koko kauden yhdeltä istumalta.

No entä se fat-shaming? Mun mielestä tämä ei ollut sitä. Eikä päähenkilö Pattyn koko ollut missään vaiheessa pääpointtina. Moni tuntui takertuvan siihen, että Patty laihduttaa voidakseen kostaa kiusaajilleen, vaikka todellisuudessa hän laihtuu onnettomuuden seurauksena vasten tahtoaan. 12 jakson aikana ehtii tapahtua vaikka mitä sekopäistä, joka näyttää sarjan taipuvan täysin satiirin puolelle. Sarja naureskelee oikeastaan vähän kaikelle, ja se luultavasti on monelle ihmiselle myös ongelma. Minulle taas ei.

Mä itse olen aina käyttänyt huumoria apuna ja pakokeinona kaikesta siitä paskasta mitä on joutunut kokemaan. Ehkä siitä syystä (tai no aina on ollut) mun huumorintaju on jotenkin kieroutunut ja no, musta. Vitsailu on auttanut mua monessa tilanteessa, ja se on saanut ymmärtämään sen ettei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti, ja on ihan okei osata nauraa itselleen. (Tämä taas ei tarkoita sitä että pitäisin toisille ihmiselle ilkeästi naureskelua hyväksyttävänä.)

Sarjassa on paljon hyviä hahmoja joiden tarinoita olisin mielelläni kuullut vielä lisää. Päähenkilö Patty on suurimman osan ajasta ihan hiton ärsyttävä. Patty tekee erittäin huonoja valintoja, ja ymmärtää sen katsellessa auton peräkontissa makaavaa ruumista ennen kuin työntää auton kohti jorpakkoa.

Näyttelijävalinnat toimii, oli kiva nähdä Debby Ryan vihdoin roolissa joka ei ole Disneyn, ja Bob Armstrongia (Pattyn "valmentaja") näyttelevä Dallas Roberts oli ihan huikea. Roberts ei ole mulle entuudestaan tuttu nimi, vaikka on näköjään näytellyt niin The Walking Deadissa kuin monessa rikossarjassa, mutta hän onnistui Bobin värikkäässä roolissa hyvin!

Mietin pitkään tämän postauksen kirjoittamista ja sitä, kehtaanko edes myöntää pitäneeni tästä sarjasta. Tunnistan täysin sarjan ongelmat, mutta ymmärrän myös sen että tämä on tarkoitettu hauskaksi, mustaksi, satiiriseksi viihteeksi. Huolimatta kaikista niistä seikoista mitkä osa näkee ongelmallisena, Insatiable käsittelee paljon vakavia aiheita ja on paljon muuta mitä traileri mahdollisesti antaa ymmärtää. Haluaisin ehdottomasti nähdä myös toisen tuotantokauden, ja on hyvin mahdollista ettei toinen tuotantokausi koskaan ilmesty. Tosin mikä Netflixin sarja (tai kenen tahansa tuottama sarja) on tullut näin suuren ihmismäärän tietoisuuteen jo ennen julkaisua? Markkinointikikka ihmisten vihan kautta? Pelkästään sarjan traileria on katsottu yli 5 miljoonaa kertaa, eikä puoletkaan Netflixin trailereista tai videopätkistä pääse lähellekään kyseistä lukua.

13.9. EDIT: Netflix ilmoitti juuri että toinen tuotantokausi ilmestyy vuonna 2019.

The End of The F***ing World ja Santa Clarita Diet -faneille ehdoton suositus.


10.9.2018

Sarah J. Maas: Tulen perillinen

"Celaena Sardothien on selvinnyt hurjista taisteluista ja musertavista suruista. Hän on kuitenkin joutunut maksamaan niistä sanoinkuvaamattoman hinnan. Nyt hän taistelee murheen murtamana omaa sisäistä tyhjyyttään vastaan.

Kaiken pimeyden keskellä Celaenasta on kuitenkin kasvamassa koko ajan vanhempi, viisaampi ja määrätietoisempi - todellinen kuningatar. Jos Celaena löytää Wendlynistä etsimänsä vastaukset, oppii hallitsemaan voimiaan ja voittaa demoninsa, hänestä on tulossa myös Adarlanin julman, vallanhimoisen kuninkaan suurin uhka. Mutta onko Celaena valmis taistelemaan tiensä takaisin valtaistuimelle?"

Teos: Tulen perillinen
Sarja: Throne of Glass, #3
Alkuperäinen nimi: Heir of Fire
Kirjailija: Sarah J. Maas

Suomentaja: Sarianna Silvonen
Sivumäärä: 624
Kustantaja: Gummerus
Arvostelukappale


Celaena on saapunut Wendlyniin kaksi viikkoa sitten. Hän on rahaton ja joutuu varastamaan kaupustelijoiden kärryistä teggyaa, rapeaa, sipulista leipää sekä hapanta punaviiniä selvitäkseen. Celaena on tullut suorittamaan Adarlanin kuninkaan käskyä tappaa Wendlynin kuningasperhe. 

"Ihmiset hurrasivat prinssilleen. He rakastivat häntä, hänen häikäisevää hymyään ja loputtomassa auringossa kimmeltävää kevyttä haarniskaansa, kun hän ratsasti sotilassaattueineen kohti pohjoisrannikkoa jatkaakseen saarron murtamista. 
Saarron murtamista. Hitto soikoon, prinssi - Celaenan kohde - oli saarronmurtaja Adarlania vastaan, ja kansa rakasti häntä sen vuoksi."

Celaenan suunnitelmana on tavata haltiakuningatar Maeve. Hän tarvitsee tietoa mahtiavaimista tuhotakseen Adarlanin hirveän kuninkaan. Celaenaa kuitenkin vaivaa hyvän ystävänsä kuolema, kaikki tuntuu merkityksettömältä, eikä hän tiedä miten voisi olla avuksi. Matkallaan Celaena ei ole törmännyt vielä yhteenkään haltiaan, ja Maeven tapaaminen alkaa tuntua typerältä ja hyödyttömältä haaveelta. Onko millään enää mitään merkitystä? Mitä jos Nehemian tekemät uhraukset ovat olleet turhia? Tai entä jos mistään ei tule mitään ilman häntä? 

Samaan aikaan toisaalla Chaolin ja Dorianin välit alkavat viilentyä, Chaol ikävöi ja suree Celaenaa - hän oli nähnyt vihan, uupumuksen ja surun tytön silmissä. Chaolin haaveilu ja surkuttelu keskeytyy yllättäen kun Aedion Ashryver, Adarlanin kuninkaan pahamaineinen pohjoisen kenraali marssii paikalle. Järkytykseen Chaol tunnistaa Aedionin silmät, ja pakottaa kasvonsa ilmeettömiksi.

"Kenraali tiesi tarkkaan, miten ärsyttää muita, eikä hän välittänyt vähääkään siitä, millaisen sotkun sai aikaiseksi. Sen vuoksi hän oli vaarallinen - tappavan vaarallinen."

Sarjan toinen osa Keskiyön kruunu lumosi mut täydellä toiminnallaan. Lähdin lukemaan tätä osaa varauksella. Tiesin pitäväni siitä, mutten halunnut nostaa sitä liian korkealle. Kukaan tuskin yllättyy, jos sanon ettei Sarah J. Maas tuottanut tälläkään erää pettymystä. Hitaasta alusta huolimatta Tulen perillinen vetäisi mut mukaansa niin että rakastin jokaista hetkeä. 

Saatiin mukaan monta uutta hahmoa, enkä ollut varma kehen luottaa (enkä ole vieläkään...). Manon Mustanokka, yksi uusista hahmoista, sai heti omat kappaleensa. Aluksi ne tuntui vähän turhilta, ja odottelin vaan Celaenan lukuja, kunnes Manonista tuli ihan yks mun lemppareista. Pidin myös lintu-Rowanista, vaikka olenkin hieman kauhuissani siitä mitä hänestä mahdollisesti seuraa. Rowan ja Aedion taisivat syrjäyttää Chaolin jota en tullut koko kirjan aikana erityisemmin edes huomanneeksi. Anteeksi!

Kauheita asioita tehnyt salamurhaaja Celaena kuvataan entistä inhimillisemmässä valossa. Hänen menneisyyttä avataan lisää ja se järkyttää sekä tekee surulliseksi. En ole oikeastaan kahdessa aiemmassa osassa edes herkistynyt, vaikka paatunut itkupilli olenkin, mutta nyt vuodatin pari kyyneltä tätä lukiessani. Celaenan herkkyys tekee hänestä uskottavamman hahmon, ja hänen suru, menetetty toivo ja tuska kuvataan aidosti. 

Ihailen erityisesti Maasin tapaa kertoa ja paljastaa asioita juuri sen verran että lukija reagoi, mutta jää kaipaamaan lisää. Fantasiaelementtejä tulee jatkuvasti esiin ja iloitsen jokaisesta juonenkäänteestä mitä eteen tulee. Tilanne on oikeastaan nyt se, ettei sillä ole merkitystä mitä Sarah tulee tälle sarjalle tekemään, minä vaan lumoudun ja pisteytän jokaisen viidellä tähdellä loppuun saakka. Viimeistään nyt mut on voitettu puolelleen, enkä malta odottaa seuraavaa osaa.

"Näen hänen kuolettavan itsensä vähän kerrallaan, koska te painatte häntä alas, vaikka hän tarvitsee epätoivoisesti jonkun, joka auttaa hänet takaisin ylös."


6.9.2018

Jenny Han: Always and Forever, Lara Jean

"Lara Jean is having the best senior year. And there's still so much to look foward to: a class trip to New York City, prom with her boyfriend Peter, Beach Week after graduation, and her dad's wedding to Ms. Rothschild. Then she'll be off to college with Peter, at a school close enough for her to come home and bake chocolate chip cookies on the weekends. Life couldn't be more perfect! At least, that's what Lara Jean thinks... until she gets some unexpected news.

Now the girl who dreads change must rethink all her plans - but when your heart and your head are saying two different things, which one should you listen to?"

Teos: Always and Forever, Lara Jean
Sarja: To All the Boys I've Loved Before, #3
Kirjailija: Jenny Han 
Sivumäärä: 325
Kustantaja: Simon & Schuster
Mistä: oma kirjahylly


Kerrataan pikaisesti mitä aiemmissa osissa To All the Boys I've Loved Before ja P.S. I Still Love You on tapahtunut: kun Lara Jeanin rakkauskirjeet lähetettiin eteenpäin, tilanne kävi lähellä minimaalista katastrofia, kunnes Lara Jean meni ja rakastui oikeasti Peteriin. Peterillä oli ehdottomasti myös tunteita Lara Jeania kohtaan. Tilannetta vaikeutti Peterin läheiset välit entiseen tyttöystäväänsä Genevieveen, sekä kaksi muuta kirjeen saanutta poikaa: isosisko Margotin poikaystävä (tai no ex tätä nykyä) Josh ja John Ambrose McClaren.

Lara Jean ja Peter ovat vihdoin onnellisesti yhdessä. Heillä on selkeä suunnitelma tulevaisuutta varten: he menevät molemmat samaan kouluun lähelle kotia ja elävät yhdessä päivä kerrallaan loppuun asti. Ainakin siihen asti kun ongelmia ilmenee, nimittäin Lara Jean ei pääse hakemaansa kouluun. Hän saa kuitenkin koulupaikan parin tunnin ajomatkan päästä, eikä tilanne näytä enää niin kamalalta. Kunnes eteen tulee uusi este. 

"You know what I'm really looking forward to the most?' He gives my braid a tug before saying, 'Not having to say good night. I hate saying good night.' 
'Mee too,' I say. 
'I can't wait until we're at college.'"

Harmittaa sanoa tämä, mutta en ollut tästä kirjasta yhtä innoissani kuin kahdesta ensimmäisestä. Tämän lukemisessa kesti kauemmin, enkä kahlannut sivuja läpi samalla tavalla hymy korvissa kuin aiemmin. Lara Jean ja Peter on ihania, mutta mua ärsytti se kuinka vaikeaa kaikki oli. Itseasiassa Lara Jean oli ärsyttävä. Lara Jeanin perhe saa uuden jäsenen häiden myötä, ja musta oli todella ärsyttävä lukea Lara Jeanin hössöttävän häähumun keskellä ja päättävän asioita isänsä ja Trinan puolesta. Hössötys häiden alla kuuluu asiaan, mutta silti. Höh. 

Tuntui myös ettei tässä osassa tapahtunut oikeastaan mitään, jos jatkuvaa draamaa ei oteta huomioon. Yleensä se on ihan kivaa luettavaa, mutta tässä tapauksessa olisin heidän halunnut vaan olevan onnellisia. Tästä jäi mieleen ainoastaan ne häät, sekä muistotilaisuus jossa Lara Jean piti puheen. 

"Is this how it goes? You fall in love, and nothing seems truly scary anymore, and life is one big possibility?"

Oli tässä kirjassa myös paljon hyviä asioita, ja kaiken kaikkiaan pidin tästä. Kevyttä lukemista joka saa jokaisen hymyilemään vähintään pari kertaa. Ei yltänyt kahden ensimmäisen osan tasolle, ja lopetus olisi voinut olla parempi, mutta ainakin se on ohi nyt. Tämä on ollut mukava matka Lara Jeanin seurassa, ja oon erittäin ylpeä siitä että sain vihdoin edes jonkun sarjan luettua loppuun asti. Ja vielä englanniksi! 

"Things are ending, but they are beginning, too."


4.9.2018

Dan Brown: Enkelit ja demonit

"Professori Robert Langdon saa pikaisen kutsun tulla tutkimaan Cernin ydinfysiikan tutkimuslaitoksessa Genevessä tapahtunutta murhaa. Uhrin rintaan on poltettu pahaenteinen merkki, jonka perusteella katolisen kirkon päävihollisekseen nimennyt salaseura on jälleen herännyt henkiin. Samalla se on hankkinut käsiinsä uudenaikaisen aseen, joka tuhoaa tieltään kaiken.

Tieteen nimeen vannova salaseura on valinnut kohteekseen uuden paavin valintaan Vatikaanissa valmistautuvat kardinaalit. Tuhannet ihmiset kerääntyvät Pietarinkirkon tuntumaan huolissaan uhkaavasta tuhosta. Katolisen kirkon pyhin paikka on vaarassa kadota silmänräpäyksessä."

Teos: Enkelit ja demonit
Sarja: Robert Langdon, #1
Alkuperäinen nimi: Angels & Demons
Kirjailija: Dan Brown

Suomentaja: Pirkko Biström
Sivumäärä: 518
Kustantaja: WSOY
Mistä: oma kirjahylly


Puhelin pirahtaa soimaan, ja Robert Langdon herää painajaisestaan hätkähtäen. Langan toisessa päässä on Maximilian Kohler, hiukkasfyysikko, joka tarvitsee kipeästi Robertin apua. Robert luulee puhelun olevan pilaa ja paiskaa puhelimen kiinni. Kesken unien herätetty opettaja laahustaa työhuoneeseensa, huomaa vastatulleen faksin ja siinä samassa häntä alkaa kuvottaa. Paperissa on kuva kuolleesta miehestä. Uhrin rintaan on painettu poltinraudalla yksi ainoa sana. Sana jonka Robert tuntee hyvin. Puhelin soi uudestaan, ja tällä kertaa Robert kuuntelee. 

Robert lentää Sveitsiin tapaamaan Kohleria. Boeing X-33 lentokoneella hän on ylittänyt kuusi aikavyöhykettä 64 minuutissa. Cernin tutkimuslaitos on huikea, mutta vielä huikeampi seikkailu on vasta alkamassa.

"Herra Kohler, en tiedä kuinka tuo poltinmerkki on tämän miehen rintaan tullut... enkä tiedä mistä syystä... mutta siinä näette kauan kadoksissa olleen symbolin, joka kuuluu maailman vanhimmalle ja mahtavimmalle saatanakultille."

Dan Brown on yksi niistä kirjailijoista jonka teoksiin mua on aina hieman pelottanut tarttua. Rehellisesti sanottuna en koskaan edes uskonut että tulen lukemaan häneltä jotain. Ihmiset tuntuu joko rakastavan Brownia tai sitten ei. Olen lukenut myös ihmisten kritiikkiä kirjojen uskonnollisesta puolesta ja faktoista, mutta se ei ole asia mihin voisin ottaa kantaa, koska siihen mun ymmärrys ja tieto asioista ei ihan meinaa riittää. Kuitenkin näin lukijana joka ei ole ihan perillä uskontojen historiasta, voisin sanoa että kyllä tämä toimii.

Heti parin sivun jälkeen ollaan asian ytimessä: on ruumis ja selviää mitä sille on tehty, hyvin nopeasti selviää myös Illuminati-veljeskunnan historiaa ja mahdollisia syitä murhalle. Siitä huolimatta tapahtumat tuntui lähtevän käyntiin tosi hitaasti ja jokainen asia tarvitsi hirveästi pohjustusta. Vaikka kirjan juoni lopulta vei mut mukanaan, se oli hidasta ja raskasta luettavaa. En voi sanoa että tässä olisi ollut liikaa yksityiskohtia ja selittelyä, koska ilman niitä olisin pudonnut kärryiltä alta aikayksikön, mutta hieman meinasi tulla ähky. 

"Emme kysy, miksette itse hillitse itseänne, kysymme kuinka te siihen pystyisitte. Maailmanne liikkuu niin nopeasti, että jos hetkeksikin pysähdytte miettimään tekojenne seurauksia, joku tehokkaampi ohittaa teidät yhdessä vilauksessa."

Hahmona Robert Langdon ei herättänyt hirveästi tunteita, mutta uhrin tytär Vittoria oli kiinnostava henkilö ja mielelläni lukisin hänestä vielä jatkossakin. Päästiin seuraamaan tapahtumia myös Illuminati-veljeskunnan assasiinin näkökulmasta, joka oli ylläri ylläri vastenmielinen tyyppi. Tapahtumat on kerrottu välillä myös BBC:n toimittajien näkökulmasta. Se taas näyttää heidän työn ikävän puolen, kuinka he kaahaavat ympäri kaupunkia mahdollisten murhien perässä, kuvaavat niitä ja koittavat ehtiä paikalle ennen muita toimittajia saadakseen tapahtumista parhaiten kaiken irti. 

Seuraavana vuorossa Brownilta olisi Da Vinci -koodi, jonka lukemista odotan innolla. Voi olla että kyseisen kirjan lukemiseen menee jokunen tovi. Da Vinci -koodi on lojunut hyllylläni useamman vuoden, ja tämä ensimmäinen osa olisi myös luultavasti jäänyt lukematta ellen olisi tunkenut sitä mukaan hyllynlämmittäjään. 

"He eivät olleet palanneet.
He saavat olla kauhu. Minä olen toivo.
Ei... kauhu olen minä."


1.9.2018

Elokuun luettuja ja löpinöitä



Elokuu oli mun ensimmäinen kunnon bujoilukuukausi, ja kulutinkin paljon aikaa väsätessä listoja ja uusia sivuja. Luetut kirjat merkattiin uudella tavalla, mukana oli myös "yksi rivi päivässä" sivu, jota oli tosi kiva täytellä, ja musiikille tein oman boksin, johon kirjoittelin ajatuksia uusista levyistä. Kahdelta lempiartistiltani tuli uudet levyt elokuun aikana, joten meni fanityttöilyksi, mutta kivaa oli!

Bujoilut sikseen, ja ilmat alkaa viilenemään (t. Pekka Pouta) enkä voisi olla onnellisempi. Oon edelleen lomalla, opintojen alkuun on vielä hieman yli kuukausi aikaa. Tuntuu kummalliselta olla päivät kotona, kun muut jo viilettää menemään, mutta pian se on mun vuoro lähteä liikenteeseen myös.

Sain luettua kuukauden aikana kaksi hyllynlämmittäjää, ja luettujen kirjojen määrä alkaa pian lähennellä sataa. Sarjakuvat (etenkin nämä ohuet Nemi-albumit...) tuo ihan älyttömästi lisää luettuja listaan. Mun lukutavoite taisi tälle vuodelle olla aluksi 60 kirjaa, josta olen sitä välillä nostanut ylöspäin, ja nyt se on 100. Vielä kerran tekisi mieli korottaa tavoitetta, jotta olisi jotain haastetta (ei huolta, Nemit on pian luettu...), kun Helmet-haasteestakaan ei enää montaa kirjaa puutu (43/50). Ainoa kohta, johon en ole vielä löytänyt mieleistä luettavaa on 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Saa suositella luettavaa!

81. Jessica Townsend: Morriganin koetukset
82. Nina LaCour: Välimatkoja
83. Jenny Han: To All the Boys I've Loved Before
84. Jenny Han: P.S. I Still Love You
85. Markus Zusak: Kirjavaras
86. Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki
87. John Allison: Giant Days, vol. 1
88. Noelle Stevenson: Lumberjanes, vol. 1
89-90. Lise Myhre: Nemi, osat 23 ja 24
91. Jenny Han: Always and Forever, Lara Jean
92. Sarah J. Maas: Keskiyön kruunu
93. James Ellroy: Hillikerin kirous
94-95. Lise Myhre: Nemi, osat 25 ja 26
96. Robert Kirkman: Outcast, vol. 1 - A Darkness Surrounds Him

Tässä kuussa parhaiten muhun iski Sarah J. Maasin Keskiyön kruunu, jota ehdinkin hehkuttaa jo niin instagramin kuin bloginkin puolella. Jenny Hanin ihanan simppeli ja söpö Lara Jean -sarja ihastutti, ja Markus Zusakin Kirjavaras vaikutti.

James Ellroyn Hillikerin kirous oli ärsyttävä, ja sai mut pohtimaan - miksi edes omistan tämän kirjan? Elämäkerta olisi tietenkin kiinnostanut enemmän, jos itse Ellroy kiinnostaisi, mutta no kun ei kiinnosta, joten suuri kysymysmerkki pyörii pääni ympärillä. Miksi mulla oikeasti on tuo kirja? Ja miksi ihmeessä olin valinnut sen hyllynlämmittäjäksi?

Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarja jatkui neljännellä osalla, joka oli viihdyttävä ärsyttävistä piirteistään huolimatta. Simon on ihan symppis, mutta Jacen ja Claryn suhdesekoilu meni ehkä hieman raivostuttavuuden puolelle, ja siitä suurin kiitos Marttyyri-Jacelle.

Sarjakuvista ei löytynyt tällä erää mitään erikoista: Giant Days oli ihan hauska, kuten myös Lumberjanes, mutta tuskin tulen seuraavia osia lukemaan. Kirkmanin Outcast taas muistutti tyyliltään ehkä liikaa TWD:tä, joten seuraavat osat palautui lukemattomina takaisin kirjastoon.

Bujoilu on ottanut musta liian suuren vallan, ja kun "kirjat" sivuilta loppui tila, en lukenut Nemi-albumeiden lisäksi mitään muuta viikkoon. Olin ehkä maailman onnellisin kun kuukausi vaihtui, ja pääsin taas avaamaan kirjan. Note to self: älä nipota, vaan siirry uudelle sivulle.