30. huhtikuuta 2018

John Verdon: Numeropeli

"Uskotko Kohtaloon? Minä uskon, sillä luulin, etten näkisi sinua koskaan enää - ja sitten eräänä päivänä olitkin siinä. Muistin kaiken: miltä kuulostat, miten liikut ja varsinkin miten ajattelet. Jos sinua kehotettaisiin ajattelemaan jotain lukua, tiedän mitä lukua ajattelisit. Etkö usko? Todistan sinulle asian. Ajattele jotain lukua alta tuhannen, ensimmäistä, joka juolahtaa mieleesi. Kuvittele luku mielessäsi. Nyt näet, kuinka hyvin tunnen salaisuutesi. Avaa pieni kirjekuori."

Teos: Numeropeli
Sarja: Dave Gurney #1 
Alkuperäinen nimi: Think of a Number
Kirjailija: John Verdon

Suomentaja: Marja Luoma
Sivumäärä: 573
Kustantaja: Gummerus
Mistä: oma kirjahylly


"Dave Gurney, äskettäin New Yorkin poliisilaitoksen murharyhmästä varhaiselle eläkkeelle jäänyt poliisi, kuulee opiskeluaikaisen kaverinsa Mark Melleryn saamista omituisista uhkailukirjeistä. Ensimmäisessä niistä on käsky - ajattele jotain lukua, ensimmäistä joka juolahtaa mieleesi - ja suljettu kirjekuori. Kirjekuoressa on Melleryn ajattelema luku: 658."

Numeropeli ilmestyi kirjahyllyyni jo useampi vuosi sitten, kun huomasin kirjakauppojen mainostavan sitä jatkuvasti, ja sitä kehuskeltiin "parhaaksi murhamysteeriksi aikoihin". Aloitin sen lukemisen myöskin silloin, mutta se jäi kuin jäikin kesken jostain syystä. Kyseinen kirja on nyt toistamiseen mukana mun hyllynlämmittäjä -pinossa, ja vihdoin sain luettua sen loppuun asti.


"Älä luota lumeen, älä auringon valoon,
älä luota yöhön tai päivään, et pääse pakoon."


Kirjan alku tuntui hirvittävän hitaalta, sisälsi tarpeettoman paljon kuvailua Daven ja hänen vaimonsa Madeleinen suhteesta ja sen ongelmista, eikä tuntunut millään lähtevän käyntiin. Madeleine oli muutenkin erittäin ärsyttävä hahmo, näin mielessäni elämäänsä kyllästyneen, äkäisen naisen. Daven ja Madeleinen suhdetta varjostaa kuitenkin pienen lapsen menetys - jota he eivät ole käsitelleet ollenkaan. Ei siinä, ei päässyt myöskään Dave Gurney lempihahmoihini, ja kukaan kirjan hahmoista ei oikeastaan herättänyt mitään tunteita.

Älykäs murhamysteeri, psykologinen poliisiromaani ja hyytävä trilleri - kertoo kansipaperit. Enpäs tiedä oliko se nyt niin hyytävä, mutta kaipa se taisi älykäs olla. Numeropeli poikkeaa muista dekkareista sillä, ettei siinä mässäillä verellä ja suolenpätkillä, vaan se pyrkii olemaan arvoitus, jota koristaa murhaajan kirjoittamat runot. Se on kuitenkin koukuttava teos, jota ei halua laskea käsistään päästyään kunnolla vauhtiin. Jostain syystä loppuratkaisu oli kuitenkin minun silmin suorastaan kömpelö (tai sitten luin tämän loppuun hätiköiden), jonka vuoksi pisteytin tämän tutulla ja turvallisella kolmella tähdellä.

Olen kuitenkin kuullut Verdonin kirjoista niin paljon hyvää, ja koska sarjan seuraavat osat löytyvät myöskin hyllystäni, täytyy ne myös lukaista läpi. Tämä ei kuitenkaan sytyttänyt niin paljon, että kokisin tarpeelliseksi kiirehtiä lukemaan loputkin, joten saa nähdä meneekö seuraavan osan lukemiseen jälleen useampi vuosi vai ei.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti